Iso ikävä

Pikkumummo lähti sen toisen rakkaan luo - täällä itketään silmät päästä ja ollaan samalla kiitollisia näin uskomattoman monesta yhteisestä vuodesta <3

AMA 1.3.1998 -30.3.2012


Kuva joulukuulta - päiväunet villashaalin ja tyynyn kolossa

33 kommenttia:

Nipsu kirjoitti...

Voi, otan suruusi osaa!
Koiraihmisenä tiedän miltä voi tuntua... Ajan kanssa ja onneksi on ne ihanat muistot noin uskomattoman pitkästä yhteisestä taipaleesta; sinä kasvoit aikuiseksi, koira kasvoi vanhukseksi.

Ninni kirjoitti...

Oi, mikä suuri suru: otan osaa. Ikävä on kova, onneksi on muistot ja valokuvat.

Tiina kirjoitti...

Otan osaa suruusi. Itku tuli täälläkin.

Sini kirjoitti...

Otan osaa suureen suruun :-(

Anonyymi kirjoitti...

Ihanan kuva sä olet löytänyt, niin rauhallinen ja kaunis!
<3 <3 <3
koettakaaha pärjäillä siellä

äpi & isu

kewa kirjoitti...

Osaanottoni;(

Anonyymi kirjoitti...

Jaksamista suuren surun keskellä.
Kuva on todella kaunis ja rauhallinen, pieni vanhaksi elänyt lepää nyt varmasti yhtä kauniisti ja rauhallisesti.

Anonyymi kirjoitti...

Voi ei, koita jaksaa. Ihanaa että saitte noin monta yhteistä onnellista vuotta!

Paula kirjoitti...

Voi ei :( Otan osaa suruusi. Vastahan täällä toivotettiin Amalle synttärionnea, surullista. Onneksi on muistot, ja onneksi niin monta vuotta oli yhteistä aikaa!

Peikkotyttö kirjoitti...

isot jaksamishalit multa ja Venlalta! <3

Mari,Prosessineuloja kirjoitti...

Voimia! Pieni koira jättää ison tilan mennessään.

iikku kirjoitti...

Otan osaa. On suuri suru kun menettää rakkaan perheenjäsenen ja ystävän.

Jaana kirjoitti...

Kiitos kovasti kaikille <3

Anonyymi kirjoitti...

Ama ja Olvi olivat meidän tyttöjen lapsuuden ja nyt myös nuoruuden rakkaat koirat. Ihanat muistot jäivät!

Tuija

Tui kirjoitti...

Osanottoni. <3

Linda kirjoitti...

Otan osaa suruusi. Tämäkin koira-ihminen tietää, ettei suurta surua paranna kuin aika, joten jaksamista ja halitus!

Tuo kuva on muuten aivan ihana <3

T: Linda ja Herkko-haukku

PikkuHoo kirjoitti...

Tämä postaus kosketti! Voimia suruun! Niin ihana kuva mummosta <3 Meillä on kaksi karvakuonoa ja kahdesta olen joutunut luopumaan :(

Menikö Mummo huonoon kuntoon vai mikä hänelle tuli?

Salla kirjoitti...

Voi ei! Voimia!

tiinaf kirjoitti...

Voimia ja ajatuksia minäkin täältä lähettelen!

Soile kirjoitti...

Voi, onpa surku.

berenike kirjoitti...

Osanotot, kyllä kaverille ehtikin kertyä todella kunnioitettava vuosimäärä.

AnniKainen kirjoitti...

No voi, otan osaa suruunne.

Jaana kirjoitti...

Kiitos kaikille!
Ama ei onneksi ehtinyt kauaa potea ikävää sairautta. N. viikko sitten löytyi patteja kaulalta ja vain vajaa vuorokausi ennen ikiunta koiravanhus hidastui ja lakkasi syömästä ja toinen leukapieli turposi. Ihanaa oli, ettei muru kärsinyt kauaa vaan jaksoi vielä vanhoilla päivillään viilettää pihalla ja ajaa naapurin kissoja omille mailleen. Ja nyt se varmasti jo kirmailee Olivian kanssa koirien taivaan keväisillä niityillä :)

Jaana kirjoitti...

Niin, se unohtui siis mainita, että imusolmukesyöpä oli siis se todennäköinen syy, mikä patit ja huononevan kunnon aiheutti...

molli kirjoitti...

Voimia <3

Kate kirjoitti...

Voimia ja lämpimiä ajatuksia minäkin lähetän.

Tess kirjoitti...

Otan osaa suruusi. Kunnioitettavan iän ehti saavuttaa hän.

Paula kirjoitti...

Otan osaa suureen suruusi. Ihan alkoi silmät kostua toisten kommentteja lukiessa. Onneksi pienen ei tarvinnut kärsiä kauaa. Aman muistokuva on suloinen <3

Anonyymi kirjoitti...

Pyyhi kyyneleet!
Kuva on niin paljonpuhuva ja lohduttava,toinen siinä pötköttää...
Lohtuterkuin kummitukset Rantikselta

ArualMaria kirjoitti...

Kyyneleet valuu täälläkin. Tuo kuva on niin suloinen. Otan osaa! Onneksi karvaturri saa nyt levätä rauhassa eikä tarvinnut kärsiä pitkään sairautensa kanssa.

Maaru kirjoitti...

Otan sydämestäni osaa!

Vaikka sanat eivät lohduta, niin joku viisas on joskus sanonut, että tämän päivän suru on osa eilispäivän onnea.

Jenni kirjoitti...

Osanotto. Vaikkei tuntenut, mutta Ama tuntui kuin naapurin koiralta. Monta vuotta blogia sauranneena.

Tiedän miltä tuntuu. Tasan neljä kuukautta, sitten oman koira vaarinsa taivaanporteille saattaneena. Nyt asioille osaa jo hymyillä.

Anonyymi kirjoitti...

Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.

Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.
Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä.
Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.

Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.

Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon.

Se on havainnut sinut, ja kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.

Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...
Osanottoni...-Seija-